Follow the white rabbit...Päivä Da Nangin arkeamme.

Tänään oli kiva päivä, mutta siihen sisältyi kaksi niin erilaista juttua, että ne on ehkä juurikin hyvä laittaa samaan päivitykseen. Vietnam on täynnä vastakohtia ja omanlaisensa.

Joonas nukkui yön huonosti ihan vain koska niin joskus käy, joten olimme liikkeellä ajatuksella, että emme mitään koko päivänä oikein tee. Ruokaa piti kuitenkin saada ja nälkähän se meidät sitten alkuiltapäivästä aurinkoiseen ulkoilmaan ajoi, kuinkas muuten? Lähin kasvisravintola oli onneksi auki siitä huolimatta, että oli vähän niinkuin siestan aika ja kaikki leipäkojut ja pikku kaupat olivat sulkeneet ovensa. Vietnamissa päivä lähtee liikkelle aikaisin, koska aurinko nousee aikaisin. Siksi moni on liikkeellä aamusta puoleenpäivään ja sitten ottaa rauhallisemmin päivän kuumimmat hetket, mikä jälkeen väkeä alkaa taas palata kaduille. Lähiravintolassa oli muutama seurue paikallisia ja iloisesti hymyilevä vähän arka tyttö meitä tervehti taas kynnykseltä. Joonas puoliksi kertoi ja puoliksi näytti seinän listalta tilauksen ja saimme kuin saimmekin hyvää kasvisruokaa lautasen täydeltä ja teetä tottakai.

Oli hyvää, joskaan ei ehkä kuvassa onnistunut näyttämään herkulta. Etanan näköinen juttu tuossa päällä on bataatti ja munakoisoa. Erilaisia makuja vaikka kuinka paljon.

Syömisen lisäksi matkan päämääränä oli kävellä ihmettelemään isoa kauppaa, josta voisi täydentää Vinmart lähikaupasta ostettua perus ruokavarastoamme. Matkalla kaupalle on myös Chùa Pháp Lâm temppeli (575 Ông Ích Khiêm)Temppelissä oli meneillään dharma opetus, joten kurkimme sisälle vain ovelta, jotta emme paikallisia häiritse. Puutarhassa oli kuitenkin ihanan rauhallista. Joidenkin kävijöiden kritiikistä huolimatta minusta hieman modernimmatkin patsaat puistossa olivat ihan kauniita ja puutarha oli hienosti laitettu. Valtavia patsaita oli ripoteltu ympäri pihaa ja niiden vieressä oli kivisiä penkkejä, joille voi istahtaa rauhoittumaan ja katselemaan maisemia. 

Chùa Pháp Lâm temppeli. Suurempi sali on taas rakennuksen yläkerrassa.

Suuri kultainen naurava Buddha ja auringonkukkia.
Meneillään oli dharma puhe, eli buddhalainen opetus. Mitään emme ymmärtäneet, mutta hienolle näytti.
Puutarhassa istuessamme ja lukiessamme karttaa sekä jotakin historiaan liittyvää, paikalle saapui ryhmänjohtajiensa kanssa melkoinen lauma samanlaisiin vaatteisiin pukeutuneita lapsia. Vietnamissa on yleisesti käytössä koulupuvut, jotka näyttävät olevan eri kouluilla mitä vain täysvalkoisista kaavuista englantilaistyyppisiin housupukuihin ja hameisiin ja näimmepä eräänä päivänä sinisiä adidas verkkarinkin näköisiä koulupukuja. Ryhmänjohtaja puhalsi isoon sarven muotoiseen pilliin ja lapset kirmasivat paikalle ja muodostivat neljä tai viisi jonoa. Sitten selvästi vastuussa oleva heistä piti jöötä, jotta lapset hienosti järjestivät oman jononsa pituus järjestykseen. Kun tämä osio oli hoidettu, ryhmänjohtaja sanoi heille muutamia lauseita, joihin tietyissä kohdissa lapset reippaasti vastasivat. Sitten kaikki pienet sekä ryhmänjohtaja kävivät polvilleen ja kumarsivat yhdelle patsaista. Tämän tehtyään he alkoivat kaikki yhdessä laulaa, kumarsivat vielä muutaman kerran ja lopulta saivat luvan istahtaa maahan kuuntelemaan ryhmänjohtajan tarinaa. Lopuksi laulettiin ja kumarrettiin vielä pari kertaa.

Ryhmän johtaja meitä lähimpänä ja pienet jonoissa vieressä.

Joonas oli sitä mieltä, että mahdollisesti lasten vanhemmat olivat ylhäällä temppelissä ja lapsille tehtiin hieman puoli poliittista ja puolibuddhalaista viihdykettä tai sitten kyseessä oli jonkinlainen sunnuntaikoulu, jotta vanhemmat saavat vähän omaa aikaa ilman lapsia ajatuksella "ihan sama mitä ne tekevät, laulavat vaikka vähän". Minua kovasti ajatus nauratti, mutta paikkansa näilläkin. Ei meille ihan selvinnyt, mistä oli kyse, mutta meno ei ollut liian tarkkaa. Yksi lapsi saapui vasta muiden lopetellessa ja toisaalta yksi jääräpäinen poika jahtasi vain pupua ja meinasi pudota lammikkoon muiden nätisti laulaessa ja kumartaessa.

Niin se pupu. Se ilmestyi jostakin temppelin laidalta lasten laulaessa ja hyppi ison Buddhapatsaan ohi läpi pihan, jääden aina välillä paikalleen. Pienen pojan yrityksistä huolimatta sille eivät maistuneet lehdet tai ruoho, mutta hirveän kesyn oloinen se oli, joten päättelimme sen olevan jonkun lemmikki. Tuossa hieman oudossa ympäristössä lasten laulaessa valkoisessa pupussa oli jotain kovin Liisa ihmemaassa henkistä. Se pysähtyi lopulta varjoon penkin viereen odottelemaan viileämpää hetkeä loikkia muualle.

Valkoinen pupu lepää penkin vieressä.
Kun lopulta maltoimme lähteä itse puutarhan varjosta vilkkaille kaduille, ohitimme useita alttarikauppoja. Vietnamilaisilla on kodeissa, ravintoloissaan ja kaupoissaan usein, jos ei aina, alttari. Usein alttari on puusta tehty ja sen päällä on perinteisen näköinen Buddha tai jokin perheelle läheinen henkiolento tai eri boddhisatvan valaistumisen saavuttanut Buddha hahmo, joka voi näyttää monenlaiselle. Yleinen etenkin täällä Đà Nẵngissa on ollut naishahmoinen-boddhisatva Guanyin, jonka nimi alunperin tarkoittaa jotakuinkin "hän joka havaitsee maailman äänet" ja Guanyin onkin myötätunnon ja välittämisen jumalatar. Hänelle on omistettu myös esimerkiksi Kuala Lumpurin Dharma Realm Guan Yin Sagelyn temppeli, jossa tykkäsimme käydä kasvisbuffetissa syömässä. Guanyin seisoo usein lootuskukan päällä ja jotkut buddhalaiset uskovat läheisen kuollessa Guanyinin laskevan tämän lootuskukan keskelle, joka kuljettaa hänet tuonpuoleiseen "puhtaaseen maahan".

Kodeissa ja kaupoissa alttarit ovat usein puusta ja niissä voi olla hienoja kaiverruksia, discovaloja tai joulukoristeita. Alttarille laitetaan esimerkiksi keksejä, coca cola purkkeja tai perinteisempiä uskonnollisia lahjoituksia. Valoja varten alttareissa saattaa olla sähköjohtoviritykset valmiina ja näitä myyvässä kaupassa oli myös isoja ja pieniä hahmoja, jotka voisi sitten kytkeä kiinni puiseen tasoon sisään rakennettuun sähköjohtoon. Koska Vietnamissa perinteisesti kauppahommat ovat kokopäivä operaatio ja usein jokapäiväinen ruoka saatetaan edelleen ostaa tuoreena torilta, myös ostoskadut ovat torien tapaan järjestäytyneitä. Niinpä kävellessään kaupungilla huomaa välillä olevansa nimenomaan alttarikadulla, rautakauppakadulla, hääpukukadulla, elektroniikkakadulla, ovinumerotaulukadulla tai vaikkapa ruumisarkkukadulla. Kaikille näille olemme viime päivinä eksyneet kävellessämme jonnekin. Kadun kaikki kaupat myyvät siis usein samoja tuotteita, vieri vieressä. Jos yhdestä ei löydy etsimääsi tuotetta, he ehkä osaavat osoittaa sinut kauppaan, jolla tuote on. Hanoissa tämä ilmiö oli vielä helpommin turistin nenän edessä kauppakujia kävellessä, koska siellä kujat tunnetaan vähän niinkuin nähtävyytenä, mutta sama kuvio toistuu täälläkin ihan kaupungin sydämessä tavallisilla kaduilla.

Rautakauppakadulla.

Kohti kauppaa ja markettia skootterien vilinä viikonloppupäivänä vain kiihtyi, mutta kyllä skootterien ja taksien vieressä tien reunaa pääsee kävelemään turistikin. Joku TripAdvisorissa kirjoitti, että ei kannata lähteä jalan kulkemaan vilkkaalle alueelle Chùa Pháp Lâm temppelin lähelle katsoakseen temppeliä, mutta vaikka liikenteessä täytyy varoa, kyllä skootterit ovat tottuneet väistämään sekä toisiaan, että hitaampia menijöitä. Vietnamin liikenteen avaava salaisuus on ymmärtää liikennekulttuuria enemmän kuin vain pelästyä sen kaoottisuutta. Vaikka liikennevaloja ei ole, tai jos niitä on, niitä ei noudateta, skootterivirta on ajoittain harvempaa, ajoittain kiireisempää. Jalankulkija valitsee kohdan, jolloin tiellä ei ole busseja, kuorma-autoja tai normaaleja autoja ja mielellään hiljaisemman skootterivirran hetken. Sitten hän kävelee kaista kerrallaan katsoen suoraan skootteria tasaista tahtia tien yli. Juostessaan ja poukkoillessaan sekoittaa paikallisen kuskin, jolloin on vaarassa jäädä alle. Sen sijaan tasaiseen tahtiin liikkuvaa skootterit väistävät rutiinilla. Näin tekevät nimittäin paikallisetkin, esimerkiksi isoa roskista kärräävä paikallinen tiensiivooja menee roskiksensa kanssa vain liikenteen keskelle hitaasti, mutta varmasti edeten ja liikenne aukeaa, kun sen on pakko. En oikein ymmärrä, miten turisti Vietnamissa voi mennä juuri minnekään, jos ei selviä kävellen temppelin lähistöllä. Ei se välttämättä aina mukavaa ole, mutta liikenteeseen tottuu, jopa tällainen ihminen, joka Lontoossa ei aina meinaa päästä tien yli ilman valoja.

Skootteri on jotakuinkin jokaisella vietnamilaisella. Vaikka skoottereita voi vuokrata, ulkomaalainen ajokortti ei kelpaa Vietnamissa auton eikä moottoripyörän ajamiseen. Vietnamilaisen kortin voi saada paperisodan ja ajokokeen jälkeen, jos on maassa pysyvä osoite. Muuten ulkomaalainen voi laillisesti eli ilman korttia ajaa vain maksimissaan 50 kuutioista mopoa. Tällainen mopo paikallisten expatriaattien mukaan jää auttamattomasti muiden jalkoihin ja pakokaasupöllyyn Vietnamin ruuhkaisilla teillä. Paikallinen poliisi ei kuulemma isommalla pyörällä ajoa sinänsä näe rangaistavana, mutta vakuutus ei korvaa vahinkoja tai hoitoa, jos joutuu onnettomuuten ajaessaan laittomasti. Vietnamin kiireisessä liikenteessä ei kannata pistää itseään tilanteeseen, jossa vakuutus ei kata kolhuja. Ajoneuvojen tuonti ja vienti Vietnamiin tai täältä pois toimii maan luonteen takia myös eri periaattein, kuin monessa muussa Aasian maassa, mikä osaltaan lienee rajoittanut monet skootteriin auton sijaan.

Moottoripyörällä Aasiaa tutkivan kannattaa varmaan ottaa selvää, paljonko rajan ylitys ajoneuvon kanssa maksaa, netissä on asiasta keskustelua. Vietnam voisi monessa paikkaa hyötyä saasteiden, liikenteen ja yleisen mukavuuden nimissä raitiovaunuista, busseista tai muista julkisista kulkuvälineistä, joita nyt ei oikeastaan ole. Silloin voisi osan ihan leveistä, joskin huonokuntoisista, jalkakäytävistä saada jalankulkijoiden käyttöön skootteriparkin sijaan. Tässä asunnon läheisellä tiellä on ihan liikennemerkillä kerrottu, että leveän jalkakäytävän kaksi viivaa erottavat kolme kahden metrin aluetta: reunimmaiset kaksi skoottereiden parkkeeraamiseen, keskimmäinen kävelyyn. Tämä on jo paljon paikallisella tasolla, mutta toisaalta ne skootterit sitten ajetaan siitä kävelykaistan läpi kuitenkin lähtiessä ja parkkeeratessa, joten varoa saa siinäkin, ettei jää peruuttavan tai tieltä saapuvan alle.

Koska turisti kulkee jalan, taksit pysähtyvät kohdalle, vilkuttavat valoja ja tööttäävät jatkuvasti. Olet turisti, haluat taksin. Monessa Aasian maassa näin on, oli sitten kyseessä normaalit taksit tai tuk tukit. Joen varrella ulkomaalaisten suosimassa kuppilassa istuessamme taksit ajoivat ohi todella hitaasti, kuski melkein ikkunasta roikkuen. Yhdessä vaiheessa laskin pelkästään vihreitä takseja olleen näkökentässäni kuusi.

Olemme kuitenkin sen verran pelottomia, että pääsimme kaupalle asti hyvin jalan. Big C kauppa löytyi ostoskeskuksen toisesta kerroksesta (255-257 Hùng Vương) hieman etsimällä ja sieltä saisi kaiken. Ensinnäkin sieltä sai kaipaamiamme hedelmiä ja vihanneksia kohtuu hintaan. Omenat ovat kalliita, mutta vesimelonia sai neljänneksen noin 10,000 dongilla. Täydensimme tomaattivarastoa sekä ostimme ekaa kertaa salaattia. Leipäosaston patongit maskoivat 4,000 dongia, joten kolme isoa patonkia saa kaupasta samaan hintaan kuin tädiltä saa neljä pientä lähikadulta. Ei silti, ihan mielellään maksan sen verran tädille tuoreesta leivästä, koska sitä ei lähikaupassa ole. Kaupasta löytyi vegaanista margariinia leivän päälle, lisää erilaisia tofuja ja osa tuotteista, jotka olivat mielestämme muualla kalliita oli täällä halvempia. Valikoimaa riitti useimmissa tuotteissa hyllykaupalla, mutta siksi kaupassa lopulta iskikin kauppauupumus.


Chilisoossia moneen lähtöön.

Lihankorvikkeita. Lisää löytyi pakkasesta, mutta tähän hätään emme ostaneet, kun tuolla hinnalla saa maustetun nuudeliruoan ravintolasta samoilla korvikkeilla.
Kun odottelin vedettävän korimme kanssa Joonasta öljyhyllyltä, eteeni tuli kaksi pientä tyttöä seisomaan ihan kuin riviin. He ujosti tönivät vähän toisiaan ja sitten nyökkäilivät toisilleen, ennenkuin saivat sanottua "Hello!". Minä jo totuttuun tapaani heille hymyilin ja sanoin "hello" takaisin, mistä tytöt olivat selvästi kovin tyytyväisiä. He sitten katosivat siitä nopeasti, kun Joonas palasi öljyn kanssa ja lähdimme etsimään jotain muuta. Länsimaiset tuotteet olivat osa kallimpia, mutta oli kiva ostaa aamulle vähän tomaattipapuja suunnilleen euron purkkihinnasta huolimatta. Pavut ovat yleensä osa perusruokavaliotamme ja täällä niitä ei oikein ole saatavilla pikku kaupoissa. Varmasti jossakin torilla on ainakin kuivapapuja kilokaupalla, mutta emme nyt ole vielä niin epätoivoisesti papujen perään, että lähtisimme torille tinkimään.

Kassat löytyivät sitten minua kovasti Tikkurilan Prismasta muistuttavan vaate- ja käyttötavaraosaston takaa kolmannesta kerroksesta. Katselin siinä, että parin euron hintaisia olivat lasten ihan kivat vaatteet, aikuisten osaston läpi emme kävelleet. Jos tullit, kuljetuskulut ja varastotila olisivat kohtuuhintaisia, saisi tuollaisita vaatteista pystyyn pienen lastentavarakaupan vaivatta. Oli nimittäin kivoja vaatteita, vauvanpyyhkeitä ja muita tarvikkeita sillä yhdellä käytävällä, mitä kävelimme. Toisaalta toreilla on paljon kivaa tavaraa ja vaatetta myytävänä isoina paketteina, mutta vietnamilaiset tädit ainakin Hanoissa kieltäytyivät myymästä tällaista sukkapakettia meille. Bulkkitavara on vähän niinkuin paikallisten etu. He myyvät sitten kojuissa yksittäin kalliimmalla länsimaisille. Ymmärrän kyllä, miksi näin on, mutta silloin harmitti ihan siksi, koska sukat olivat tosi kivan oloiset.

Nyt kaupassa taas jotkut vietnamilaiset esimerkiksi yrittivät ohittaa vihannesten punnitustiskillä (jossa siis henkilökunta punnitsee vihannekset ja teippaa sitten pussin kiinni, ettet lisää sinne enempää). Olemme toki vieraana heidän maassaan ja kuten olen maininnut, moni on todella ystävällinen ja kohtelee kuin ystävää. Toiset taas ovat liikkeellä ihan sillä tavalla, että minä ekana, koska olen vietnamilainen. Hoi Anissa pienissä kaupoissa (isoja siellä ei viime visiitillä oikein edes ollut) ei ole hintalappuja ja silloin hintoja on kolme: yksi paikallisille, yksi hieman kieltä osaaville expatriaateille ulkomailta ja kolmas turisteille. Kuinka paljon näissä on eroa riippuu paikasta, mutta sille et käytännössä mitään voi. Sama pätee Hoi Anissa teetettyihin vaatteisiin, vaikka hinnat meidän siellä teettämillemme puvuille ja paidoille olivat silti paljon halvemmat kuin samalle laadulle olisi Lontoossa tai Suomessa.

Đà Nẵng on paljolti vielä niin vähäturistinen, että turisteille räätälöityihin ihan hulvattomiin hintoihin törmää paljon vähemmän. Pientä vääntöä on ollut esimerkiksi rannalla, missä hintataulussa luki fantan hintana 12,000 dongia, mutta myyjä halusi 15,000. Hinta oli kuulemma lämpimän juoman hinta ja kylmä oli kalliimpi. Se kuitenkin tuli alas puhumalla. Huijausta tosin oli siinä, että kuvan puolen litran pullon sijaan rantakojut myyvät joko normaalia tölkkiä tai pahimmassa tapauksessa 250 ml tölkkiä. Joen rannassa juoma-automaatista ostettuna normaali pullo fantaa maksaa 10,000. Sinänsä emme tuhannesta dongista riitele ja turistilisä on tuttu asia, joka varmasti enemmän ja enemmän leviää Đà Nẵngin puolelle turistien mukana, paitsi jos kaupunki modernisoituu ja kasvaa Hanoin tapaan olemaan liian suuri, jotta turistit jäisivät huijaripaikkoihin, koska valinnanvaraa on.

Joka tapauksessa Big C kaupassa oli hinnat ihan lapuilla ja maksettuamme kuittia näyttämällä pääsimme ulos kaupasta ja ostoskeskuksen läpi odottavien taksien jonolle, jossa kyllä juostiin meidän perässämme niin, että olisi luullut meidän heiluttelevan rahanippua. Valitettavasti olimme huono saalis. Kaksi kuskia katseli Joonaksen kännykästä ja alkoi nauraa tajutessan minne olimme menossa. Kohde ei tällä kertaa ollut resortti Hoi Anissa 35 kilometrin päässä, niinkuin varmaan oli heillä toiveissa, vaan 16,000 dongia lopulta kustantanut pyrähdys lähiseudulla. Tällä kertaa luotettavan firman taksin hinta oli muuten vähemmän kuin grab palvelun kautta, koska grabin aloitusmaksu on aina 11,000 dongia, jolla ei vielä pääse metriäkään, vaan jokainen lisäkilometri on aina 11,000 lisää. Luotettavia taksifirmoja Vietnamissa ovat muuten yleensä Mai Linh ja Vinasun. Muita takseja ei kannata käyttää, koska riski joutua taksiin, jonka mittari on kuskin puolella on todella suuri. Kerran valitsimme ihan itse kadulta taksin Hanoissa ajatellen, että tuskin ne nyt kaikki muut niin huonoja ovat, ja taksin mittari valehteli niin, että kuskin kanssa käymämme keskustelun jälkeen perillä päädyimme sopimaan hinnan, joka silti oli liian korkea, mutta ei sentään 50 kilometrin matkan hinta alle kahdesta kilometristä. Huijaritaksit ovat muuhun maailmaan verrattuna turvallisia, ne vain huijaavat hinnassa. Grab ja uber ovat tällä hetkellä Vietnamissa kokeiluvaiheessa, eivätkä palvelut toimi kaikkialla maassa.

Päivänä muutamana grab taksissa istuessamme hidasti paikallinen Đà Nẵng taxi firman taksi liikenneympyrässä ja kuski katsoi niskaansa venyttäen ensin meitä ja sitten selvästi paikallista kuskiamme. Uskonkin väännön palveluiden jäämisestä Vietnamiin olevan kova, ainakin siihen asti, kun joku yrittäjähenkinen vietnamilainen perustaa oman palvelunsa. Paikallisten liikkuessa skootterilla kilpailu turisteista voi todella merkitä heille koko elinkeinon hidasta katoamista ja Đà Nẵngissa jos missään ulkomaalaisten määrä on kasvussa uuden lentokentän, rannan ja mahdollisuuksien myötä. Näistä jutuista lisää myöhemmin, kun summailen kaupungin kokemuksia lähtiessämme eteenpäin. Olemme täällä nyt kuitenkin vielä tovin nauttimassa rannasta ja ottamassa kaiken irti hitaasta elämästä, johon olemme pikkuhiljaa tottumassa. Saimme nimittäin asuntoomme 10 päivän jatkon ja säästimme AirBnB välityskulut.

Vietnam on samaan aikaan kiireinen aina liikkeessä olevien skoottereiden virrassa ja toisaalta kaikkialla näkee ihmisten myös ottavan rennosti. Päivän kuumalla hetkellä pistetään skootterin istuimelle pitkälleen tai pelataan korttia kavereiden kanssa. Elämä ei ole niin sidottu kelloon. Kaupunki kasvaa hotelleja joen rannalle ja länsimaiseen silmään sopivia kauppoja, baareja ja kahviloita kaupunkikuvaan, mutta samalla pienillä takakujilla aika on jäljessä ja kaupunki ei ole vielä ehtinyt kiinni siihen kiireiseen elämään, johon lännessä olemme tottuneet. Kymmenen vuoden päästä Đà Nẵngin arki voi olla jotakin ihan muuta kuin tänään. Tai sitten jollakin tavalla ihmiset onnistuvat säilyttämään sen, mikä tällä hetkellä tekee Đà Nẵngista todella viehättävän. Ehkä vielä sittenkin sedät ja tädit kokoontuvat rantaan venyttelemään ja tekemään Tai Chitä ja nuoret perheet vievät lapsiaan rannalle, koko perhe saman skootterin selässä ja ihmiset hymyilevät ja ovat ystävällisiä. Täällä ihmisillä on aikaa jäädä kysymään, vastaamaan ja katsomaan. Ehkä vietnamilainen kekseliäisyys vielä valtaa maailman, siitä on merkkejä ilmassa. Mutta ehkä ei kuitenkaan tuomalla muuallekin vaihtoehtoisen skootteriin laitettavan lastenistuimen, joka siis on korkea tuoli kuskin edessä.

Vene rannalla, varpaat hiekassa.

Linkit muihin Da Nangin kirjoituksiin:

Tunnisteet: , , , , , ,